Kesä ja kukot

25.7.2013
Hannu Hernesniemi

Aihepiirit

Turvallisuus

Voi sitä konserttia liettualaisessa maalaiskylässä, jossa appivanhempiemme maalaismajoituksessa vietämme kesälomamme. Yöllä haukkuvat koirat, yksi alkaa jostain syystä – outo eläin tai ihminen on liikkeellä – ja muut yhtyvät kuoroon. Vahteja joka koira. Sitten alkavat kukot tunkioillaan itsetietoiset olemassaoloilmoituksensa, tervehdyksensä ja kilpakiekuntansa. Kyyhkyset heräävät kujertamaan räystäässä, jonne ovat lupaa kysymättä perustaneet pesiään. Lehmien utareita laitumella pakottaa. Ne ammuvat emäntiä lypsylle ja tuomaan juomavettä. Ja jo kohta vaeltaakin eukkoja sankoineen aamuhärmäisille pelloille.

Kukko on tuonut oman osansa suomenkieleen, ja moniin muihinkin. Ihan selvästi täkäläinen kukko kiekuu kolmella tavalla, joista ainakin kaksi on tuttuja Suomessakin, ja otettu kieleen. Nämä muodot ovat: ”kukko kiekuu”, ”kukku luuruu” ja ”kukerikuu”. Ensimmäisestä on tullut kukon nimitys, ja kiekuu on otettu kuvaamaan kukon laulua. Kukku luuruu -ilmaisu on iloinen, joskus vahingoniloinen ilmaisu, joka sopii esimerkiksi piiloleikkeihin tai vaikkapa vastaukseksi tervehdykseen: Mitä kuuluu? Kukku luuruu!

Mutta kukerikuuta ei juuri käytetä. Jossain syvällä se kuitenkin minunkin muistissa viipyy. Liittyisiköhän se jotenkin kanojen viekotteluun? Joka tapauksessa kun sanavalmis appiukkoni teki ymmärrettäväksi ravintolalistaa, kana-ateriaa kuvatessaan hän sanoi ”kukerikuu” ja sika oli tietysti ”gröh gröh”. Ymmärsin hyvin.

Oikeastaan täkäläisillä kukoilla on kielivirhe. Niiden kiekunta sanatarkasti kuuluu ”kukko kiejuu” tai jopa on siinä kuultavissa ”kukko kiehuu”. Kun otin asian puheeksi aamiaispöydässä, appiukko huumorimiehenä – ironisesti ja ehkä hieman ivallisestikin – huomautti, että Hannun pitäisi tulla tänne kukoille puheterapeutiksi. Tuo ”kukko kiehuu” muuten on aika oiva. Voi olla, että kukko oikeasti kiejuu, mutta suomenkielen ilmaisutapaan sopii paremmin ilmaisu kiekuu.

Monena aamuyönä – varhaisin havaintoni 3:34 – ja aamuna kiekuntaa kuunnellessani olen pannut merkille, että ”kukko kiekuu” on selvästi varhaisten kukkojen käyttämä ilmaisu. Myöhemmin aamulla ja päivällä esiintyy ”kukkuluuruu” ja ”kukerikuu” ilmaisuja. Liettuaksi ”kukko kiekuu” on muuten juuri ”kukerikuu”. Ihmettelin tätä aluksi, kunnes huomasin, että ne todella laulavat myös tuolla tavalla.

En tiedä, onko eri kukoilla kullakin vain yksi ilmaisu. Ainakin naapurin kukko aina kiekuu – ja kovaäänisesti. Kyseessä voi olla eri murteet, jotka kukot ovat isiltään perineet. Mutta voi olla myös niin, että varhaisaamulla pitää kiekua, mutta myöhemmin, kun kanalauma on saatu herätettyä pitää luurua (huvimestari) ja kukerikuutakin tarvitaan. Voisiko tästä ajallisesta järjestyksestä päätellä, että suomalaiset ovat heränneet aiemmin askareihinsa kuin liettualaiset ja siksi Suomessa kukko kiekuu kun taas Liettuassa kukerikuu kaikaa ja naisiakin naurattaa.

Venäjällä kukko laulaa myös ”kukerikuu”. Ruotsinkielessä kukon kiekumisesta sanotaan ”tuppen gal”, joka jotakuinkin käännettynä on ”kukko tyttöä [haluaa]”. Mistä ne sen tietää, mitä kukko haluaa? Olisi mielenkiintoista tehdä useampaakin kieltä kattava onomatopoeettinen eli ääntä muistuttavien tai jäljittelevien sanojen analyysi, mutta se vaatisi matkustelemista tai täällä tiiviitä vierailuja kylän kirjastossa. Siellä Eugenia-rouva mieluusti antaa näinkin monta vuotta nähneelle mieshenkilölle tietokoneen käyttöön ihan ilman tunnuksia. Muut käyttäjät – pikkutytöt – ovat joutuneet rekisteröitymään ja saaneet vasta sitten omat tunnukset.

Ilma on taas kuin linnun maito. Mitäköhän sekin tarkoittaa ja mistä tämäkin ilmaisu on tullut?

5. heinäkuuta 2013, Trakiškisissa Liettuassa

 
 

 

Jaa artikkeli