Resilienssiä etsimässä

7.1.2014
Hannu Pelttari

Aihepiirit

Turvallisuus

Varautumissanaston uudistuslistalle olemme Huoltovarmuuskeskuksesta esittäneet resilienssille yleistä määritelmää. ”Tietoinen ja ennakoiva kyky sopeutua ja toimia joustavasti häiriötilanteissa sekä toipua ja kehittyä niiden jälkeen.”

Mielestäni tuo on parhaita kiteytyksiä resilienssistä, mutta on tarpeen pohtia, miksi tällaista termiä nyt tarvitaan, jos tarvitaan, varautumiskartalle.  Wikipedia ei tunne kuin fysikaalisen materiaaleja koskevan resilienssin. Huoltovarmuuskeskuksen sisäisissä keskusteluissa olemme nähneet selventäväksi  todeta riskienhallinnan kohdistuvan uhkien ja häiriöiden ennakoivaan tunnistamiseen, riskien hallinnointiin (kustannusrajoitukset tunnistaen) ja riskien vakuuttamiseen. Sana turvallisuus sopii hyvin riskienhallinnan kylkeen.  Jatkuvuudenhallinta taas keskittyy uhkiin ja häiriöihin varautumiseen, niiden vaikutusten pienentämiseen ja niistä toipumiseen. Yhteistä näille on se, että uhka ja häiriö uskotaan tunnistettavan ja siihen voidaan tapauskohtaisesti varautua. Resilienssi puolestaan on kykyä selviytyä myös ennakoimattomista uhkista ja häiriöistä. Se ei siis ole tilannespesifistä vaan yleisempää ominaisuutta ja kyvykkyyttä. Eikä siis varmaankaan sen enempää itsestään selvää kuin helppoakaan.

Resilienssiä pitäisi olla yhteiskunnassa kaikilla tasoilla yksilöistä yrityksiin ja paikallisyhteisöihin sekä kansallisesti. Resilienssikeskustelussa sen saavuttamiseen liitetään yleensä ainakin luottamus ja avoimuus. World Economic Forum on tehnyt maiden resilienssivertailua ja tässä yhteydessä on mainittu kansallista resilienssiä edistäviksi piirteiksi poliitikoiden kyky hallita, yritysten ja hallinnon yhteistyötä, uudistusten toimeenpanokykyä, luottamusta poliitikkoihin, hallinnon tehokkuutta, korruption ja lahjonnan torjuntaa sekä hallinnon kykyä kehittää liiketoimintaympäristöä. Finland and seven shocks -tutkimuksessa pari vuotta sitten päädyttiin siihen, että kaikkein laaja-alaisin ja vahvin voima yllättäviä ennakoimattomia shokkeja vastaan on yhteiskunnan sisäinen luottamus.

Englannissa Cranfield School of Management laitoksessa äskettäin tehdyssä selvityksessä Roads to Resilience haettiin yritysten resilienssiä edistäviä ominaisuuksia. Tällaisiksi löydettiin poikkeuksellisen hyvä kyky (radar, tutka) havainnoida ja ennakoida , yrityksen vahvat sisäiset ja ulkoiset suhteet ja avoin tiedonjakaminen. Lisäksi resilienttien yritysten johtajia kunnioitetaan ja he itse kunnioittavat henkilöstöään ja kumppaneitaan. Edelleen resilienteillä yrityksillä on kyky reagoida nopeasti ja niillä on myös hajautettuja (diversified) resursseja, jolloin ne eivät ole alttiita yhden kriittisen solmun haavoittuvuudelle.

Huoltovarmuuskeskus on mukana Suomessa X Center Helsinki -yhteisön kanssa hankkeessa, jossa on myös pyritty analysoimaan yritysten resilienttiyttä. Tulokset näyttävät tukevan englantilaisten havaintoja, mutta muutakin on tunnistettu. Yrityskohtaista resilienttiyttä määrittää suuresti se, mihin itseään ympäröiviin kokonaisuuksiin yritys mieltää kiinnittyvänsä. Tuotantolinjan resilienttiydelle ei väestön ikääntyminen ole yleensä suurikaan uhka tai mahdollisuus, mutta monen konsernin strategialle kyllä. Myös se, miten yritys määrittelee tarjoamansa asiakkaalle, millaisen yhdessä elämisen ja yhdessä tekemisen suhteen asiakkuus muodostaa, heijastuu yrityksen resilienssiin. Englantilaistutkimuksen tapaan, mutta sitä laveammin, Suomen hankkeessa on painottunut inhimillisen panoksen ja kommunikaation osuus suhteessa järjestelmiin ja tekniikkaan resilienttiyden lähteenä. On ilmeinen tarve rakentaa siltaa yksilöpsykologisen resilienssin ja yhteisöllisen resilienssin välille.

Valtioneuvosto antoi uusitut tavoitteet Suomen huoltovarmuudelle 5.12.2013. Päätöksessä ei esiinny resilienssi -sanaa, mutta löytyykö sieltä resilienssin edistämistä? Kyllä löytyy. Päätöksessä korostetaan ennakoivuutta ja uusien uhkien tunnistamista sekä jatkuvuudenhallintaa. Lisäksi päätökseen on aikaisempaa painokkaammin kirjattu julkisen ja yksityisen sektorin kumppanuuden ylläpitäminen verkottuvassa ja kansainvälistyvässä maailmassa. Kolmas resilienssiin kytkettävä sisältö on tähän päätökseen ensimmäistä kertaa tullut alueellisen ja paikallisen varautumisen edistäminen.  Myös itse päätöksen voi nähdä oppimisprosessin tuloksena. Mutta, mutta – se, mitä päätöksestä ei löydy, on kaikkein laaja-alaisinta ja hankalinta resilienssiä. Yhteiskunnan sisäistä luottamusta ja resurssien hajauttamista ei huoltovarmuuspäätös tunne eikä myöskään varautumista täysin ennakoimattomiin häiriöihin.

Suomessa on kuitenkin kokonaisvaltaisia, syviä, resilienttejä piirteitä.  The Fund for Peace (FFP) -organisaation ”failed state” -indeksin ensimmäisenä häpeilee Somalia ja viimeisenä ylpeilee Suomi. Suomalainen pragmaattisuus,  vähäiset muodolliset hierarkiat, ei luokkayhteiskuntaperinnettä, edelleen suhteellisen pienet tuloerot,  kohtuullisesti toimiva demokratia ja julkinen hallinto, tiedonvälityksen vapaus  ja yleinen asevelvollisuus tulevat mieleen sisäistä luottamusta ylläpitävinä piirteinä ja käytäntöinä.  Kaikkia näitä kyllä kipeästi haastetaan, nämä resilienttiyttä tukevat piirteet ovat uhanalaisia. Oliko kiakkovieraiden kahina Tampereella varoitus tästä?

Puolustusvoimat ei mielestäni ole ymmärtänyt markkinoida sotilaallisista syistä tarvitsemaansa yleistä asevelvollisuutta riittävästi laaja-alaisena kansallista sisäistä luottamusta ylläpitävänä voimavarana. Vai onko tämä piirre itse varusmiespalveluksen sisällössä jätetty liian vähälle? Mitä, jos asevelvollisuus sisältäisikin kaikille nuorille tarkoitetun kansallisen turvallisuusosaamiskoulutuksen, johon naisetkin tulisivat mukaan laajasti? En nyt sentään resilienssikoulutusta ala suosittelemaan.

Jos varautuminen ja kyky selviytyä myös täysin ennakoimattomista häiriöistä on varteenotettavaa, silloin myös resilienssi -termille on tarvetta.  Kun yhteiskunnan sisäinen luottamus on myös muutoin hyödyllistä, sen edistäminen myös resilienttiyden vuoksi olisi hyvä lisä kansallisella työlistalla. Valitettavasti haaste on iso eikä se ole kenenkään vastuulla. Siispä kaikkien olisi otettava siitä vastuuta.

(Kiitokset kollegoilleni  Anna Mikkoselle ja Erja Sarasteelle kontribuutiosta resilienssin sisältömäärittelyyn ja Christian Fjäderille oivaltavista parannusehdotuksista tekstiin)

 
 

Jaa artikkeli