Baltian maiden energiaturvallisuus – lännen ja idän välissä

    Toimintaympäristö 29.4.2016

    Tämä artikkeli pohjautuu Turun yliopistossa helmikuussa 2016 julkaistuun pro gradu -tutkielmaan, jossa analysoidaan energiaturvallisuutta Baltian maissa sekä maiden energiajärjestelmien muutosta maiden uudelleenitsenäistymisestä nykypäivään ja tulevaisuuteen. Tutkielma julkaistiin yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan yleisen valtio-opin oppiaineessa. Artikkeli osoittaa tutkielman selkeimmät johtopäätökset ja esittelee työssä käytettyä energiaturvallisuustutkimuksen mallia. 

     

    Baltian maiden energiakysymykset

    Entisinä neuvostovaltoina Viron, Latvian ja Liettuan yhdensuuntainen energiariippuvuus Venäjästä on säilynyt merkittävänä aina 2010-luvulle asti. Merkittävimpiin yhteisiin energiakaupankäynnin muotoihin kuuluvat yhteinen BRELL-sähköverkko Baltian maiden, Venäjän ja Valko-Venäjän välillä sekä Baltian keskittynyt öljyn- ja kaasuntuonti Venäjältä. Energiariippuvuus Venäjästä vaihtelee kuitenkin maittain: Virossa palavakivi on mahdollistanut maalle verrattain korkean energiaomavaraisuusasteen siinä missä Latvian energiajärjestelmässä on painotettu uusiutuvia energiamuotoja etenkin vesivoiman hyödyntämisen kautta. Liettuan riippuvaisuus venäläisenergiasta sen sijaan nousi Baltian maista merkittävimmäksi maan suljettua ydinvoimalansa vuonna 2009. Maiden pyrkimyksissä energiaitsenäisyyteen on kuitenkin tapahtunut merkittävä muutos 2000-luvulla, missä Euroopan unionin jäsenyys on ollut merkittävässä osassa.

    Vaikka energiaitsenäisyys ja energiamuotojen hajautus ovat valtioille merkittäviä energiaturvallisuutta määrittäviä tekijöitä, muodostavat ne 2010-luvun akateemisessa energiaturvallisuustutkimuksessa ainoastaan osan energiaturvallisuuden määritelmään vaikuttavista tekijöistä. Energiaturvallisuuden käsitteellä ei ole yhtä, kaiken kattavaa terminologista määritelmää ja käsitykset valtiotoimijan energiaturvallisuudesta ovat muokkautuneet merkittävästi viimeisen 150 vuoden aikana.

    Vielä 1900-luvun alussa energiaturvallisuuspolitiikassa ja -tutkimuksessa vallitsi selkeä geopoliittinen katsantokanta. Poliittiset kauppasaarrot sekä kilpailevien valtiotoimijoiden energiankuljetukseen ja -käyttöön mahdollisesti kohdistuvat sabotaasit ja terrori nähtiin merkittävimpinä energiaturvallisuuden uhkina valtioille. Etenkin Britannian laivaston päätös vaihtaa polttoaineensa kivihiilestä öljyyn aiheutti maassa vakavaa keskustelua energiaturvallisuuden vaarantumisesta ja laivaston mahdollisesta lamaantumisesta polttoaineen tuotantoketjuun kohdistuvan hyökkäyksen myötä.

    Näkökulman muutos:

    "1970-luvulle tultaessa geopoliittinen katsantokanta antoi tilaa luonnontieteellisemmälle, ympäristön kantokykyä ja teknistä kehittymistä korostavalle näkökannalle."

     

    Sen sijaan 1970-luvulle tultaessa geopoliittinen katsantokanta antoi tilaa luonnontieteellisemmälle, ympäristön kantokykyä ja teknistä kehittymistä korostavalle näkökannalle. Laajat häiriöt energiainfrastruktuureissa sekä maailmanlaajuisesti toteutetut mittaustulokset luonnonvarojen ehtymisestä muuttivat lähestymiskantaa käytännönläheisemmäksi. Niin akateemisessa diskurssissa kuin poliittisessa päätöksenteossakin pyrittiin korostamaan maapallon resurssien riittämättömyyttä suhteessa länsimaisiin kulutustottumuksiin.

    Turvallisuusmallin kehitys

    Globaalimarkkinat ja ilmastonmuutoksen tuomat epävarmuustekijät ovat taasen tuoneet 2000-luvulle tultaessa jälleen uuden nimittäjän energiaturvallisuuskeskusteluun. Markkinoiden häiriöitä ja etenkin näiden häiriöiden mahdollisia vaikutuksia massiivisten energiainfrastruktuurihankkeiden rahoitukseen pelkäävät toimijat korostavat markkinakeskeistä energiaturvallisuutta, missä yksityiset markkinat pitäisivät huolen energiajärjestelmän toiminnasta. Kyseisen kaltaisessa diskurssissa valtiolle sälytetään ikään kuin liberalistinen ”yövartijan” asema: Velvoite markkinoiden epäonnistuessa pelastaa energiahankkeet ja -yhtiöt, mutta muutoin pysyä energiantuotannon ja –markkinoiden ulkopuolella.
    Edellä esitetyt energiaturvallisuutta kuvaavat näkökulmat ovat kaikki tarpeellisia lähtökohtia nykyajan energiaturvallisuustutkimukseen. Kuitenkin vasta nämä kolme näkökulmaa yhdistämällä on mielekästä tarkastella 2010-luvun energiajärjestelmien, markkinoiden ja valtiotoimijoiden kompleksista keskinäissuhdetta. Energiaturvallisuustutkijat Aleh Cherp ja Jessica Jewell ovatkin osaltaan ansiokkaasti keskittyneet akateemisessa tutkimuksessaan kyseiseen näkökulmien holistiseen yhdistämiseen. Heidän luomansa energiaturvallisuusmalli esittää valtion energiaturvallisuuden mittaamisen kuin sipulin eri kerroksina, joka on jaettu edellä mainittuihin kolmeen lähestymistapaan: geopoliittiseen, luonnontieteelliseen sekä markkinataloudelliseen lähestymistapaan.

    Cherpin ja Jewellin esittämän mallin uloimmalla kuorella ovat kuhunkin lähestymistapaan erityisesti liitetyt energiaturvallisuusuhat. Sipulin seuraava taso esittää keinoja minimoida uhkakuvien maalailemia riskejä. Lähestyttäessä kuvion ydintä näkökulmat sulautuvat toisiinsa – toisiksi syvin taso ilmentääkin selkeitä ratkaisuja energiaturvallisuusuhkakuviin, jotka yhdistävät jo eri näkökulmien lähestymistapoja toisiinsa. Mallin ytimessä ovat Cherpin ja Jewellin tunnistamat yleisratkaisut, joiden implementointi valtiotoimijan energiapolitiikkaan yhdistää kaikki kolme lähestymistapaa keskenään. Esimerkkinä yleisratkaisusta on juurikin artikkelin alussa mainittu energiamuotojen hajautus, jota myös Baltian maat ovat energiapolitiikassaan 2010–luvulta lähtien korostaneet.

    Entisinä neuvostovaltoina Viron, Latvian ja Liettuan energiajärjestelmissä oli useita, selkeitä energiaturvallisuuspuutteita:

    a) ne olivat suurissa määrin riippuvaisia yksittäisistä energiamuodoista, kuten palavakivestä, öljystä tai maakaasusta

    b) merkittävä osuus maiden tuontienergiasta tuli vain yhdeltä toimittajamaalta vailla vaihtoehtoisia kauppareittejä

    c) varsinkin kaasuun ja öljyyn keskittyneet energiayhtiöt olivat venäläisomistuksessa sekä vertikaalisesti integroituneita toimijoita ja

    d) maat olivat Euroopan unionin määrittelemänä energiasaarekkeita, joiden kanssa kaupankäynti oli mahdotonta infrastruktuurien puuttumisen vuoksi.

    Vaikka Baltian maat eivät välittömästi uudelleenitsenäistymisensä jälkeen kyenneetkään uudistamaan energiajärjestelmiään, oli mailla vahva halu kohentaa energiaturvallisuuttaan. Osoituksena tästä oli muun muassa kunkin maan itsenäistymisen jälkeisinä ensimmäisinä vuosina vahvasti laskenut energiaintensiteetti. Vaikka kokonaisenergiankulutuksen laskuun vaikuttavat useat eri asiat, kuten väestönkasvun kehitys ja energiainfrastruktuurin uudistaminen, pidetään energiatehokkuutta myös yhtenä yleisimmistä energiaturvallisuutta parantavista toimista.

    Energiaturvallisuuden parantamiseen keskittyvien toimien empiirinen analyysi osoitti, kuinka merkittävimmät muutokset Viron, Latvian ja Liettuan energiajärjestelmissä ja täten energiaturvallisuuden kehityksessä olivat sidoksissa ulkoisten toimijoiden päätöksiin. Liittyminen Euroopan unioniin on tuonut mahdollisuuden Baltian maille hyödyntää unionia kansainvälispoliittisesti merkittävänä toimijana. Maantieteellinen sijainti ”idän ja lännen” välissä on luonut maille pelivaraa energiamarkkinoiden kehittämiseen keskittyvissä neuvottelupöydissä. Esimerkiksi Itämeren markkinoiden yhteenliitäntäsuunnitelma BEMIP on keskittynyt tuomaan Baltian maiden energiamarkkinat osaksi Euroopan unionin energiamarkkinoita.

    Miten Euroopan unioni ja BEMIP sitten vaikuttavat Baltian maiden energiaturvallisuuteen?

    Kaikin tavoin. BEMIPin kolme kantavaa teemaa ovat Baltian maiden sähkömarkkinoiden integroiminen Pohjoismaiden sähkömarkkinoihin, maiden sähköinfrastruktuurin uudistaminen sekä kaasun sisämarkkinoiden ja infrastruktuurin luominen. Kyseisten toimien on tarkoitus tuoda maat osaksi läntistä kokonaisuutta, hajauttaa energiantuojien määrää ja energiareittejä, uusia infrastruktuuria, muodostaa alueelle kilpailukykyiset markkinat ja tuoda energiakauppaan lisää luotettuja – länsimaisia – energiantuontikumppaneita. BEMIP-projektit ovat kuin malliesimerkki Cherpin ja Jewellin määrittelemistä kokonaisvaltaisista energiaturvallisuutta parantavista ratkaisuista. Ilman Euroopan unionin rahoitusta Virolla, Latvialla tai Liettualla ei olisi todennäköisesti ollut varaa tai lainanottokykyä esimerkiksi NordBalt-kaapelin tai Balticconnectorin kaltaisiin infrastruktuurihankkeisiin.

    Vahvempi asemoituminen länteen on näkynyt maiden energiaturvallisuusdiskurssissa myös rohkeampana venäläisvastaisuutena. Puheet BRELL-sähköverkosta irtautumisesta ja putkimaakaasun korvaamisesta nesteytetyllä maakaasulla ovat kuitenkin rohkeita väitteitä. Vaikka maiden energiajärjestelmien uudistaminen on hyvässä vauhdissa, on kuitenkin muistettava, että vielä esimerkiksi vuonna 2012 Liettuan energiariippuvuus venäläisenergiasta oli noin 80 prosenttia kokonaisenergiankulutuksesta. Latvialla luku oli noin 60 prosenttia ja palavakiven vuoksi huomattavaa energiaitsenäisyyttä nauttivassa Virossakin riippuvuus oli noin 25 prosenttia kokonaisenergiankulutuksesta.

    Epäsuhtaisessa kaupankäyntisuhteessa on tärkeää olla agitoimatta kaupankäyntikumppaniaan liikaa. Esimerkkinä mahdollisista seurauksista voisi olla alueen kaasumarkkinatilanne: Huolimatta suuresta rummutuksesta on epätodennäköistä, että Liettuan LNG-terminaali Klaipėdassa kykenee tyydyttämään täydellisesti koko Baltian alueen kaasuntarpeen. Venäjän intressi taas Euroopan kaasumarkkinoilla on Keski-Euroopan ja Saksan alueella, kuten NordStream 2-putken valmistelu osoittaa – Baltian maiden osuus Gazpromin vuosittaisesta viennistä on noin prosentin luokkaa. Venäjä on myös rakennuttamassa Kaliningradiin LNG-terminaalia, jonka valmistuessa se voisi todennäköisesti paikata alueen energiavajetta Ust-Lugan terminaalin kautta ja halutessaan jättää uusimatta Baltian alueen kaasusopimuksensa nykyisten sopimusten päättyessä. Tämä ei olisi ensimmäinen kerta, kun Venäjä on käyttänyt energiapolitiikkaa geopoliittisena aseenaan alueella. Se nimittäin katkaisi öljytoimitukset Liettuassa sijaitsevaan Mažeiku Naftan jalostamoon vuonna 2006 erinäisten omistajuuskiistojen seurauksena.

    Onkin siis todettava, että vaikka Viron, Latvian ja Liettuan energiaturvallisuutta on pyritty parantamaan kokonaisvaltaisesti kaikki kolme energiaturvallisuuden näkökulmaa huomioon ottaen, on prosessi päättymätön. Analyysi aiheesta osoittaa, että kukin maa kokee energiaturvallisuutensa parantuneeksi verrattuna aiempaan. Energiaturvallisuus ei kuitenkaan ole muuttumaton määre, vaan sen merkitys valtiotoimijalle on aina ympäristöstä ja ajasta riippuvainen. Tulevaisuuden energiaturvallisuusanalyyseissaan maiden onkin mietittävä yhä tarkemmin miten ne tulevat parantamaan energiajärjestelmiensä turvallisuutta ilman, että ne vaihtavat vain yhden energiaturvallisuusheikkouden toiseen.

    Julia Vainio 

    Julia Vainio

    Research Assistant

    University of Turku