Suomi ja biopolttoaineet

27.5.2014
Pauli Partanen

Muutama vuosi sitten Suomen mediassa hehkutettiin, kuinka Suomeen voi tulla jopa kolme isoa, kehittynyttä biojalostamoa. Jotkut tosin huomauttivat, että todennäköisesti vain yksi laitos saa EU:lta NER-tukea rakentamiseensa. Niin kuin sitten saikin, VAPOn suunnittelema laitos Kemin Ajokseen. Ja sitten senkin rakentaminen laitettiin jäihin. EU:ssa valmisteilla oleva lainsäädäntö, taloudelliset syyt, tilanteen epävarmuus… Syitä löytyy.

Mutta miksi biopolttoaineiden tuotanto olisi järkevää Suomelle, vaikka se ei olisikaan taloudellisesti kovin kannattavaa, ainakaan lyhyemmällä tähtäimellä? Lyhyt vastaus on se, että omavaraisuudesta ja huoltovarmuudesta kannattaa jotain maksaa. Maalailematta sen enempää uhkakuvia; viime vuosikymmenet ovat olleet avoimemman kaupankäynnin ja ennen kokemattoman rauhan aikaa useimmissa länsimaissa. Ja muutamassa vuosikymmenessä tästä on tullut ihmisille ja sukupolville uusi normaali, jonka ei oleteta muuttuvan, ainakaan heikompaan suuntaan. Peruutuspeilistä ennustamisella on kuitenkin kautta aikojen pitkä epäonnistumisten historia. Ihmistä ei ole suunniteltu pitkän tähtäimen ajattelijaksi, sillä lyhyellä tähtäimellä hengissä selviäminen on aina ollut tärkeämpää.

Koko Suomen yhteiskunta, käytännössä viimeistä torppaa myöden, on täysin riippuvainen nestepolttoaineiden jatkuvasta saannista. Ja ne harvat jotka eivät itse ole suoraan riippuvaisia öljystä, ovat riippuvaisia siitä, että muu yhteiskunta saa öljynsä. Nyt öljy tulee pääosin Venäjältä. Venäjän tuonnin häiriintyessä sitä on tiettävästi ostettavissa pienellä viiveellä ja korkeammalla hinnalla myös kansainvälisiltä markkinoilta. Ainakin jos normaalitilanne jatkuu kansainvälisillä markkinoilla.

Kuvitellaanpa tilanne, jossa öljyntuonti Venäjältä häiriintyy vakavasti. On monia skenaarioita, joissa syyt löytyvät Venäjän sisältä; tuotantohäiriöt, toimitushäiriöt, yhteiskunnalliset kriisit, kasvava kahdenvälinen kauppa esim. Kiinan kanssa ja niin edelleen. Mutta on myös skenaarioita, joissa syyt ovat enemmän ulkopoliittisia, kuten meneillään oleva Ukrainan kriisi osoittaa. Tämäntyyppisen kriisin kolkutellessa ovelle on melko naiivia kuvitella, että öljyä tulee Suomeen ongelmitta myöskään sitä toista mahdollista reittiä, eli Itämerta pitkin. Tai että kansainvälinen kauppa ei olisi tällaisessa kriisissä muutenkin jo häiriintynyt. Tai että esimerkiksi Euroopassa ei olisi 500 miljoonaa muutakin kuluttajaa etsimässä vaihtoehtoista lähdettä öljylleen (noin kolmannes EU:n tuontiöljystä ja -kaasusta tuodaan Venäjältä). Taannoisessa kansainvälisessä kriisiharjoituksessa simuloitiin isompaa öljyntuotannon häiriötä. Tulokset olivat karmaisevia; öljynhinta ampaisi 400 dollariin, vakuutusyhtiöt lakkasivat vakuuttamasta, kuljetusyhtiöt lakkasivat kuljettamasta.

Huoltovarmuuskeskuksen ja muiden tahojen öljyn varmuusvarastot riittävät kriisissä joksikin aikaa, reilun 4 kuukautta. Jos ja kun öljyn käyttöä alettaisiin säännöstellä, riittäisivät varastot pidemmäksikin aikaa. Mutta jos edes muutama prosentti Suomen nykyisestä öljyn ja kaasun kulutuksesta voitaisiin kattaa kotimaisista raaka-aineista valmistetuilla biopolttoaineilla, olisi tilanne lähtökohdiltaan aivan erilainen. Kriittisen liikenteen pyörittäminen omalla tuotannolla, varmuusvarastojen tukemana, olisi mahdollista aivan eri tasolla ja aikajänteellä kuin nykyisessä tilanteessa. Pienempi riippuvuus tuontiöljystä pehmentäisi myös poliittisen ”öljyaseen” vaikutuksia ja vähentäisi sen houkuttelevuutta jo etukäteen. Vähän niin kuin Puolustusvoimat vähentävät Suomeen hyökkäämisen houkuttelevuutta, vaikka reilusti isompi vihollinen ne voisikin jyrätä halutessaan. Hinta olisi saatuun hyötyyn nähden liian korkea.

Riippuvaisuus öljystä tulisi tunnustaa muutenkin kuin puheiden tasolla. Riippuvuuden lieventämiseen tulisi sen jälkeen etsiä kustannustehokkaat, mutta joustavat ja kestävät toimenpiteet. Näitä toimenpiteitä kukin miettii aina omista lähtökohdistaan, ja jotkut jopa työnsä puolesta, mutta alla muutama ajatus pohjille:

– Yhteiskunnan kokonaisvaltainen suunnitteleminen ja rakentaminen siten, että henkilöauton käyttö tehostuu ja sitä kautta myös vähenee. Tämä on vuosikymmenten prosessi, jossa on vuosikymmeniä menty huonompaan suuntaan.

– Autojen käyttö- ja täyttöasteiden nostaminen erilaisilla ihmisten ja tavaroiden kimppakyyti-ratkaisuilla. Nämä pitäisi saada osaksi ihmisten arkea jo nyt, kun se voidaan tehdä rauhallisesti ja hallitusti. Tällä hetkellä tämäntyyppistä resurssiviisasta käyttöä jopa ehkäistään aktiivisesti sääntelyn ja sitä toteuttavan virkakoneiston puolesta.

– Vaihtoehtoisten polttoaineiden käyttöönotto ajoneuvoissa ja niiden jakeluverkoston laajentaminen. Flexifuel-ajoneuvot, kaasuajoneuvot ja oma kaasuntuotanto sekä muut vaihtoehdot kuten LNG-terminaali, kehittyneet hybridit ja sähköautot.

– Julkisen (ja sähköistetyn) liikenteen ulottaminen sinne missä se suinkin on kustannustehokasta, ja sen kustannustehokkuuden ja kilpailukyvyn parantaminen käyttäjämääriä lisäämällä.

– Kotimaisia uusiutuvia raaka-aineita käyttävien biojalostamoiden rakentaminen. Se, että jokin investointi ei näytä paperilla nykytilanteessa riittävän kannattavalta, ei kerro koko totuutta.

Tämä totuus löytyy siitä, että emme yksinkertaisesti tule toimeen ilman energiaa ja polttoaineita. Niiden saatavuuden monipuolistaminen ja varmistaminen maksaa, ja niin sen pitääkin maksaa. Niiden käyttöä pitää tehostaa ja vähentää nykyisestä, sillä puoli-ilmaisten ja loppumattomilta tuntuvien fossiilisten polttoaineiden trendi on jo kääntynyt. Mikään ei ole ilmaista. Kustannukset maksetaan joko hiljalleen tänään, tai könttäsummana sitten kun tilanne iskee.

 

 

 

 

Jaa artikkeli