Elintarviketuotantoa ei ole ilman tuontia

11.11.2013
Marja Knuuttila

Puhumme kotimaisista elintarvikkeista, kun kotimainen ruokateollisuus jalostaa Suomessa tuotetusta raaka-aineesta makkaraa, juustoa ja leipää. Tuontielintarvikkeiksi ymmärrämme ruoan, joka sellaisenaan tuodaan kaupan hyllyyn.

Harvemmin tulemme ajatelleeksi, että kotimaisen ruoan tuottamiseen on myös tarvittu tuontia eri muodoissaan. Ilman tuontia meillä ei kuitenkaan valmistettaisi yhtäkään elintarviketta nykymuodossaan. Tämä johtuu ennen muuta energiasta, jonka suhteen olemme riippuvaisia eli muiden maiden raaka-ainevaroista raaka-öljynä, maakaasuna, kivihiilenä, ydinpolttoaineina ja sähkönä. Omavaraisen tuotannon voimme katsoa päättyneen viimeistään hevosten korvautuessa konemoottoreilla maataloustöissä.

Omavaraisuudesta ja huoltovarmuudesta puhuttaessa on huomattava, että todellista omavaraisuutta ei kuvaa se, tuotammeko ruokaa omaa kulutusta vastaavasti. Todellista omavaraisuutta kuvaa se, kuinka kotimaisia ovat käytetyt tuotantopanokset.

Energiaa pelkästään nestemäisinä polttoaineina tarvitaan maatalouden työkoneisiin, tarvikekuljetuksiin tiloille ja raaka-ainekuljetuksiin tiloilta pois. Jalostavat yritykset käyttävät energiaa tuotannon pyörittämiseen ja kuljetuksiin. Ketjun kylmäsäilytyksessä, lämmityksessä sekä valaistuksessa tarvitaan energiaa, myymälöissä myös kassakoneiden ja tavaratilausten pyörittämiseen.

Maatilan tai minkä tahansa muun yrityksen näkökulmasta on luontevaa puhua kotimaisista tarvikkeista, kun niiden valmistaja on kotimainen, esimerkkinä vaikkapa lannoitteet ja rehut. Kuitenkin lannoiteteollisuutemme tuo käyttöenergian lisäksi raaka-aineita samoin kuin rehuteollisuutemme tuo soijaa valkuaislähteeksi. Sama tuontiriippuvuus pätee kaikkien muidenkin tarvikkeiden kotimaiseen valmistukseen.

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksessa (MTT) tehdyssä Huoltovarmuuskeskuksen ja maa- ja metsätalousministeriön rahoittamassa Tuonti-tutkimuksessa selvitettiin elintarviketuotannon riippuvuutta panostuonnista. Tuonnin osuus joudutaan laskemaan euromääräisistä luvuista, sillä monenlaisten tuontitavaroiden saaminen yhteismitallisiksi ei muuten luonnistu.

Maidon ja lihan jalostuksessa tuontiasteet ovat alhaisia kotimaassa tuotetun raaka-aineen ansiosta, vaikka myös raaka-aineeseen on sitoutunut tuontia eri tuotantovaiheissa. Tuonti näkyy raaka-aineissa energian lisäksi kemikaaleina, sillä maatalouden kasvinsuojeluaineet ovat tuontitavaraa samoin kuin vaikkapa lannoitteiden typen lähde. Maataloudessa tuotannon rahallisesta arvosta laskettu tuontiaste jää kuitenkin alhaiseksi keskeisten kotimaisten tuotannontekijöiden, työn ja pellon, ansiosta. Koneet olisivat nostaneet elintarviketuotannon tuontiastetta, mutta traktorit ja isot työkoneet eivät olleet tarkastelussa mukana.

Käytetyllä raaka-aineella on luonnollisesti merkitystä. Niillä elintarvikejalostuksen aloilla, joilla valmistus perustuu tuontiaineksiin kuten kasviöljyissä, kalanjalostuksessa, eläinrehuissa sekä hedelmien ja kasvien jalostuksessa, tuontiaste on korkeampi.

Tuotanto ei ole pelkästään raaka-aineiden ja tavaroiden yhdistelyä vaan näiden lisäksi tarvitaan palveluja. Suuntana on ollut, että tavaroiden ohella taloushallintoa, it-toimintoja, mainontaa, tutkimusta ja asiakaspalvelua tuotetaan Suomen rajojen ulkopuolella. Tutkimuksessa kävi ilmi, ettei elintarvikeala poikkea tässä suhteessa muista. Ja vaikka elintarvikeala ei itse käyttäisikään tuontipalveluja, niin panostoimittajien osuudessa palvelutuonti on mukana.

Nykyiset tuotantoketjut ovat muotoutuneet ajanmittaan, ja panosvalikoimaa ovat ohjanneet globaalit markkinat ja hinnat. Tuontienergia ja soija ovat nykyisellään halpoja kotimaisiin vaihtoehtoihin verrattuna. Soijaa olisi mahdollista korvata kotimaisella kasvivalkuaisella, mutta se nostaa tuotannon kustannuksia ja sitä mukaa kuluttajahintoja. Sama pätee energiaan.

Tuotannon kotimaisuuden näkökulmasta tilanne on osin ristiriitainen. Euromääräisestä arvosta laskettuna tärkeimpien elintarvikealojemme kotimaisuusaste on melko korkea, mutta näissäkin olemme riippuvaisia kaikkein keskeisimmistä tuontipanoksista.

Potentiaalia kotimaisuusasteen nostoon löytyy ravinnekierrätyksestä sekä kotimaisten valkuais- ja energialähteiden hyödyntämisestä. Vaikka kotimaisuusasteen lisäämisen tiedetään nykyhinnoin nostavan kustannuksia, on vaihtoehtoja tärkeä tutkia – myös tämä on varautumista – sillä tuontilähteiden ehtymisen lisäksi markkinoita heiluttelevat odottamattomat hintavaihtelut.

 
 

Jaa artikkeli